Julkaistu 
Lege Pajari-Kosonen

Mitä olen oppinut kotiseurakunnassani

Turvallista, selkeää, hyväksyvää. Sellaisena olen oppinut tuntemaan kotiseurakuntani, Parikkalan evankelis-luterilaisen seurakunnan.

Kävin jo pienenä toisinaan kirkossa, jossa tietenkin pitkästyin, mutta myös päiväkerhossa, jota Laura ja Hilkka pitivät joka viikko seurakuntatalossa. Päällimmäisenä jäivät mieleen eväät, enkelipuvut, askartelut, lammastaulu, jossa Jeesus seisoi aina järkähtämättä, lempeä hymy kasvoillaan. Päiväkerhosta sain myös ystäviä, joiden kanssa olen edelleen yhteydessä.

Lauloin vuosia lapsikuorossa, joka esiintyi usein juuri seurakunnan tilaisuuksissa, totta kai, sillä suuri osa ohjelmistostamme oli hengellistä musiikkia. Myös viikoittaiset harjoitukset olivat seurakuntatalossa, siinä me seisoimme laulamassa joka torstai tutun sinisen ristiryijyn edessä.

Parin viikon ripari pidettiin tietenkin leirimajalla Argusjärven rannalla. Vanhan takkahuoneen tunnelmaa iltahartauspaikkana ei voi korvata mikään ja avoruokalassakin tarkeni poikkeuksellisen kylmänä kesänä, kun pukeutui oikein. 

Elämä jatkui, mutta kotiseurakunnalla on ollut aina roolinsa elämän tärkeissä tapahtumissa, kuten omissa häissä, lasten ristiäisissä, kotimme siunaamisessa; perhekerhossa, jossa omat pojat kävivät ensimmäisiä kertoja vain parin, kolmen viikon ikäisinä. Elämään ovat kuuluneet myös omien lasten päiväkerhot, perhemessut, satunnaiset seurakunnan tapahtumat, ehtoollisen vietot.

Kotiseurakunnassani olen myös muodostanut kuvan kristinuskon perustasta ja Jeesuksesta, joka siis edelleen näyttäytyy minulle erityisen lempeänä ja suvaitsevana. Jo lapsenahan kuulin, miten nimenomaan hän ei erottele ihmisiä, vaan kaikki saavat tulla hänen tykönsä.

Luterilainen kirkko, kotiseurakuntani mukaan lukien, on murroksessa. Jäsenmäärä laskee koko ajan, viime vuoden lopussa valtakirkkoon kuului enää 68,6 prosenttia suomalaisista.

Kirkko on myös jakautunut eri mieltä perusasioista olevien ihmisten kesken. Näin on tapahtunut myös kotiseurakunnassani, joka on äskettäin jopa saanut "kilpailijan".   

Itse olen kuulunut valtakirkkoon aina, ja ehkä kuulun jatkossakin. Koska haluan yhä uskoa Jeesuksen opetukseen siitä, miten kaikki saavat tulla hänen tykönsä, luotan myös siihen, että kirkolliskokous tekee oikean päätöksen ja sallii samaa sukupuolta olevien ihmisten tulla hänen tykönsä –  naimisiin mennessäänkin. Tuntuisi nimittäin oudolta, jos lapsesta asti tuntemani kirkko sulkisi joltain ryhmältä oven ainoastaan ihmisen yhden, erittäin henkilökohtaisen, ominaisuuden eli seksuaalisen suuntautumisen vuoksi.

Joillekin tosin jo tähän liittyvä keskustelu kuten myös jo 1980-luvulla luterilaiseen kirkkoon tulleet naispapit, ovat nousseet liian korkeaksi kynnykseksi tulla kirkkoon enää ollenkaan.

Parikkalan kaltaisessa pienessä seurakunnassa, jossa jäsenmäärä vähenee muutenkin väen ikääntyessä, seurakuntalaisten kahtiajako on kaikkea muuta kuin tervetullutta. Se on vähän niin kuin toiselta puolelta viskattaisiin kylmä rätti vasten kasvoja.

 

Kommentoi

Hae sivuilta